9. tammi, 2018

Omistaminen

Kansa jakautuu ekonomisesti ajatellen pääsääntöisesti kahteen leiriin, köyhiin ja rikkaisiin. Toki on siinä välilläkin kansaa, mutta nyt kirjoitan näistä ääripäistä.

Köyhän ei kannata omistaa mitään. Köyhän ei kannata hankkia omistukseensa mitään, ja vaikeaahan se tietysti pienillä tuloilla onkin. Jos on köyhä, ei kannata ostaa autoa, koska sen ylläpitokustannukset ovat monasti tosi korkeat. Ja vielä pahempaa köyhän on omistaa asuntoa, varsinkaan omakotitaloa. Siinä on älyttömästi kaiken maailman veroja ja maksuja, joihin harvalla köyhällä on varaa. Jos talon saa perintönä, niin mistä köyhä kaivaa siihen perintö- sun muut verot sekä varat muihin maksuihin? Ja jos onnistuukin jostain saamaan ne hankintavarat, kuinka käy niiden takaisinmaksun ja talon ylläpitokustannusten? Köyhän pitää ensin rikastua ja myös pysyä rikkaana, jos aikoo taloa ja autoa ylläpitää. Äkkirikastuminen on usein myös alku syöksykierteelle, koska yllättäen saatuja varoja ei osata hallita.

Rikkaaseen perheeseen syntynyt tai jo varhain vakaan rikastumisen aloittanut ei paini pikkuongelmien kanssa, rahaa kyllä riittää maksuihin, kun osingot ja pääomatuotot tuovat rahaa koko ajan lisää. Heillä onkin toisenlaisia ongelmia. Miten päästä yhä vaan korkeammalle yhteiskunnassa, he pohtivat päivittäin. Noh, konsteja on monia: poliittinen vaikuttaminen, alaisten pitäminen hiljaisen nöyrinä ja tulovirtojen ottaminen toisten tekemästä työstä noin niin kuin esimerkkeinä. Kaikki kunnia rikkaille, he ovat onnistuneet elämässään, tosin kaikki kansalaiset eivät edes rikkauksia halua. En halua niitä itsekään, ainoastaan riittävää toimeentuloa ilman kimalletta. Ja hei, en ole aloittamassa mitään luokkasotaa tässä, olkaa huoletta.

Miksi minä näitä kirjoittelen? En sitä tiedä, enkä edes itse jaksa lukea näin kuivaa tekstiä, tuskin sinäkään jaksoit. Menkää baariin tai niin kuin minä, pannukahville. Höh! Ootte höpönassuja, rakastan teitä höpsöjä.